Luonto kyykyttää

Posted on

Luonto parantaa haavat.

Tänään siirtelin käpyjä piharakennuksen takapihalta, lampolan viimetalvisen pehkukasan päälle. Näyttää kivalta, ajattelin. Samalla tulin kyykänneeksi toistasataa kertaa, hengittäneeksi raitista metsäilmaa ja pohtineeksi elämääni. Syvällistä ja pinnallista, mutta tuiki tarpeellista. Mikä minusta tuli, mikä minusta piti tulla, mikä minusta voisi tulla? Tämmöisiä aivokopan putkistossa seinämästä toiseen lens.

Ihan pienenä olin, että arkkitehti, sitten että sisustusarkkitehti. Jossain kohti että sähköasentaja, sitten että näyttelijä. Vaatetta halusin ommella, ajaa rekkaa, matkustaa maailman ympäri. Olin että jotain hommaa, jotka veisivät. Halusin tehdä puusta ja savesta, hoitaa pikkuisia lapsia ja orvoksi jääneitä eläimiä. Toisaalta taas aivan ehdottomasti halusin tutkia rikoksia, istua päivät pääksytysten oikeussaleissa asioiden tiimoilta. Olikohan pientä epämääräisyyttä ilmassa, noin niinkuin tulevan suhteen?

Ja sitten tänään, 20-40 vuotta myöhemmin; mikä minusta vielä voisi tulla?

Alkaa vihdoin hahmottua, mitä en halua. En halua olla ryhmässä, jonka dynamiikka on epätasapainossa. En halua että minun ystävyydelläni pelataan. En halua että luovuuttani rajoitetaan. En tykkää, että intoani dumpataan. En kestä kyykyttämisen kulttuuria, joka ei vaan näytä poistuvan. Näin vanhemmiten ei semmoista vaan jaksa enää yhtään. Nuorempana sitä piti alalletulon tulikokeena, kunnes alkoi ihmetellä että miksi – ja sitten vihdoin tajuta, että joidenkin ammatinharjoittamisessa on vikaa, vikaa, vikaa.  Yli viisikymppisenä sitä tajuaa, että jäljellä oleva peliaika on väistämättä vähenemään päin, joten se on käytettävä mielekkäästi, kohti omia huippusuorituksia. Muita taklaamatta.

Luonnossa tulee sellainen ylivoimaisen hyvä fiilis, jolloin on taipuvainen ajattelemaan, että minustakin voi tulla vielä vaikka mitä. Siispä kohti mielekkäitä suorituksia, irti vastenmielisistä sitoumuksista. Hyvällä hapella.

Olen asunut maalla 5,5 vuotta. Ensimmäinen vuosi meni ihmetellessä, kolme ahdistellessa ja viimeinen asettuessa. Liekö viimeisen vuoden maadoittumiseen vaikuttanut ulkomailla ja -paikkakunnalla vietetyt puoli vuotta vai joko meinaa huuppa niin sanotusti loppua, tulla levottomuusväsymys, iskeä tupajumius? En enää odota liikoja idyllisestä kyläelämästä ja virikkeellisestä yhteisöstä vaan alan olla tyytyväinen ympärillä olevaan rauhaan, eläinten ja puutarhan kanssa puuhasteluun ja luonnon läsnäoloon. Tässä sitä vaappuessa kun kellahtaa, niin onpa vastassa sammalta, eikä kova asvaltti.

Vaikuttaa siltä että asioille on tehtävä jotain.

Luontoon siis, ideoimaan, itseensä uskomaan, ammattia valitsemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *