Isän henkäys

Posted on

On tämä merkillinen vuosi. Tai merkityksellinen. Alkuvuosi opetti työelämästä ja kesä sitten tästä oikeasta. Oman isän kuolema on kyllä asia, joka pistää polvilleen. Mutta siihenpä sitä ei ihminen ehdi elämän tarkoitusta jäädä miettimään ja käsiä ristiin saattamaan, sillä käytännön asiat pistävät konttaamaan. Ja aika nöyränä siinä ihminen kaiken edessä olla saakin. Tuli ymmärrettäväksi sekin vanhojen ihmisten suusta kuultu; pitää säästää, että saatte minut hautaan. Kyllä maksaa kuoleminen – tai sen seuraukset. Ja vaikka meillä isä oli kyllä asiasta huolen pitänyt, niin täytyy sanoa, että hirvittää monen puolesta. Jos jotenkin säädylliset kuoppaanpanijaiset ja sitä seuraavat tavat ja määräykset aikoo toteuttaa, niin kyllä saattaa itku tulla muustakin, kuin oletetusta, syystä. Läheisen kuoleman hetkellä tuntuu röyhkeältä kysellä halvemman perään, vaikka ei toimenpiteiden kohde enää piittaa tuon taivaallista (tämä oli pakko tähän yhteyteen sallia). Itse olen, isäni jalanjäljillä, kierrättämisen ystävä. Olisin mieluusti metsästänyt kierrätettyä arkkua ja kiveä, sun muuta, mutta en hennonut surevaa leskeä näillä asioilla raskauttaa. Tein päätöksiä jo niin paljon veljeni kanssa, että annoin äidin sentään valita arkun ja asun. Isän jäljillä olin myös siinä, että hautakiveen tulee sukunimi itse kirjoitettuna. Vaikka uskallan olla varma, että nimitiedosto syötetään kivifirman kaiverrusohjelmistoon, kuten millä tahansa fontilla laadittu, pamahtaa siitä lisämaksu. Miksi? Kuolinilmoitukseen halusin piirtää kuvan, enkä käyttää lehtitalon muutamaa kuvavaihtoehtoa. Jälleen, varmasti kaikki painolaadut kestävä kuvatiedosto, aiheutti lisämaksun – vaikka joutuvat ne omansakin ihan samalla tavalla ilmoitukseen liittämään. Miksi? Miksi lehtien kuolinilmoitukset ylipäänsä maksavat? Tai miksi ne maksavat niin paljon? Tätä ihmettelin jo ammoisina aikoina, lehden ilmoitusosastolla työskennellessäni. Edes kymmeniä vuosia lehden kestotilaajana ollut, sittemmin vainajaksi saattunut henkilö ei saa lehdeltä kiitoksena pientä palstanpätkää. Kalevamediassakin syntymäpäivä- ja kirppisilmoituksista saa kestotilaaja kyllä alennuksen, mutta kuolinilmoituksia alennus ei koske. Miksi? Vastaan itse: siksi kun kuolinilmoitus laitetaan varmasti ja ihmiset eivät kehtaa sen asian äärellä jurputtaa.

Miksi minä kehtaan? Isäni oli tarkan markan mies ja vanhemmat ovat meille opettaneet, että olkaa köyhiä, mutta rehellisiä. Niin minä nyt sitten tässä rehellisesti kerroin mitä olen miettinyt, paitsi hyvin hyvin paljon hienoa isääni, joka tietysti on ansainnut vain kaikkein parasta (kyllä konsultit tämän tietävät).

Kaikkein eniten olen kuitenkin miettinyt hengittämistä ja ajattelemista. Että mihin se, sanotaan nyt sitten vaikka henki (sielu tai mitä näitä nimityksiä onkaan) menee? Kävin katsomassa isää ja se tuli kyllä selväksi että elämä on poistunut, mutta mihin meni se osa ihmisestä, joka ei ollut sydämen pumppaamaa elintoimintoa? Metaanikaasujen vaikutukset tiedetään, mutta miten on tämän kaasun kanssa, joka saa näitäkin funtsimaan? Vinkatkaa joku hyvä ja pätevä linkki. Pelkkää hiilidioksidiahan se ei mitenkään voi olla? Etsin nyt kovaa tieteellistä faktaa. Ja sori, uskonnolliset selitykset ei käy. Niistä viis uskon (!), että isä luovutti vähän ihan kaikille eläimille, ja jotkut niistä ovat käyneetkin kiittelemässä. Näistä mainittakoon yksi valkohäntäpeura, orava ja se lintu, joka huusi täyttä huutoa koko sen ajan, kun arkkua patologiselta autoon siirrettiin. Pieni pihaus meni entisen työpaikkansa piippuun. Osa isästä tuntuu leijuvan niskani yllä. En näe, mutta tunnen sen.

Toivottavasti muistaa myös lepäillä nyt rauhassa.

Isän entinen työpaikka pössäytti ilmoille sydämen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *