MUISTAAKSENI

Posted on

Ei aavistustakaan, mihin jemmasin muistikortin, joka sisältää isän haastattelun, jossa hän ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa kertoo sotalapsiajoistaan. Mikä se olikaan se, ku siirretään talteen noi. Mistäköhän on puhe, näyttää mieheni tuumivan ja antaa minun jatkaa. No noi, oisko se siellä? Mies avittaa parilla kysymyksellä ja selvittää, että tarkoitan varmuuskopiota. Ei, olen siirtänyt sen ”varmempaan” paikkaan. Siirsin myös läjän säilytettäviä papereita ”varmaan paikkaan” – minne? En löydä viime vuonna ostamiani nahkahanskoja, enkä sitä pipoa, joka ei kutita. Ei tämä nyt niin iso talo ole, että itsensä kadottaa matkalla työhuoneesta punaiseen.

Ei puhettakaan että menisi kauppaan muistin varassa. Kaikki pitää olla kirjattuna liitutauluun, josta otetaan kuva (jos muistetaan) maalikylille mentäessä. Tauluun on puutteet syytä kirjata sillä sekunnilla, kun ne havaitaan.

Molemmat vanhemmat saivat alzheimerdiagnoosin 2018. Toinen lievän ja toinen verbaalisen variantin, ja vaikka kuinka näiden varianttien avulla selittelen itselleni, etteivät ne sitten varmasti olleetkaan niin vakavia, tajuan asian vakavuuden. Ja väistämättä käännän katseeni itseeni. Vanhenen, en nuorru, ja kuten edellä todettu, hukkaan paitsi sanoja, myös tavaroita. En voi välttyä säikähtelemästä, että voiko minullakin olla SE.

SEN ensioireet tulevat jo kymmeniä vuosia ennen varsinaisen taudin puhkeamista. Siis, jos minulla se on, on se jo tarrautuneena minuun ikuisesti, kuin väkäinen asbestihiukkanen. Hetkittäin ahistaa niin, etten pysty hengittelemään itseäni tilaan, jossa voisin todeta, että jos näin on, en sille mitään voi. Vaan olisinko voinut? Täyttäkää ristikoita, sanovat, se aktivoi aivoja. Älkää täyttäkö ristikoita, sanovat toiset, siellä pyöritellään samoja sanoja – ei se mitään auta. Niin tai näin.  Välimuistia lie kaikki tämä, mikä tässä vielä looppaa, pian kaikki häipyy? Seuraan äitiäni, joka kovaa vauhtia kulkee tasolta toiselle ja viattomaksi nimeämä verbaalinen variantti on kaukaiselta tuntuva muisto vain. Tauti etenee kuin… meinasin laittaa juna, mutta se ei taidakaan enää olla hyvä vertaus. Tauti etenee kuin alzheimer, huonosta kohti huonompaa.

Tämän piti olla alkukaneetti asialle, josta piti varsinaisesti kirjoittaa, ja jota en nyt muista. Liittyikö se tähän edes mitenkään? Kävelen uudelleen reitin, jota pitkin koneelle tulin ja yritän napata asian matkalta, oven pielestä tai hyllynkulmasta. Tuliko idea keittiössä vai vessassa? Ei, ehkä työhuoneen puolella vasta? Ei. Olisinko ideoinut portaissa, alastullessa… kävelen ympyrää, haen asiantynkää pöydällä lojuvista tavaroista ja takinliepeestä naulakossa.

Aa. Yhtäkkiä se tupsahtaa takaisin tajuntaani. Kimpoaa peilistä?

Kyllä se liittyi. Olen päättänyt, että muistini pätkii, koska täyttynyt kovalevy ja siksi burn out, koska mahdoton työ ja läheisten kuolemat. Koska paha luulo siitä, että olemisellani ei ole merkitystä ja että edessä ei ole mitään kiinnostavaa, vain harmaata höttöä. Tämän muistan taas kirkkaasti koko litanian. Muistan miten vika on aina minussa.

Aivoparka, saisipa jotain järkevää työstettävää. Toisaalta, onhan tämä melkoisen mielenkiintoistakin. Siitä nyt yritän repiä iloa.

Ja miksi tämän kaiken kirjailin? Jotta muistaisin.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *