ALPAKAT

Töölöntori 6.12.2017 viimeistään teki nämä Andien lahjat maailmalle myös tutuiksi suomalaisille. Laamaeläin joutui väistämään natsia, maahanmuuttajan osa. Mutta viisas väistää. Törmäilköön natsit toisiinsa.

Minä tutustuin alpakkaan alunperin sukkana. Sittemmin tulin tutuksi tämän pehmeän villantuottajan kanssa opiskelujeni aikana. Osallistuin koululta suoritettuihin laitosvierailuihin kera pitkäkaulojen. 

Kätevä vierailueläin, siinä mielessä, että on sisäsiisti. Lisäksi alpakalla on pehmeät anturat, joten pystyy liikkumaan lattiapinnoilla hyvin. Muutoin koin kyllä vierailut vähän stressaaviksi, näin alpakantaluttajan toimessa. Alpakka ei tykkää, että sitä kosketaan päähän – tai perseeseen. Alpakan potku on napakka ja se satuttaa. Tietysti vasasta asti käsittelyyn koulitut sietävät lähelle tuppaavia ihmishahmoja paremmin kuin villit lajitoverinsa, mutta aina on se mahdollisuus, että eläin säikähtää – ja silloin tietysti reagoi.

Kaikkia eläimiä tulee lähestyä varoen ja rauhallisesti. Aina täytyy eläimen seurassa olevalta ihmisltä varmistaa, mikä on sopivaa, eläimeen kohdistuvaa, käyttäytymistä. 

Mutta silloin kun kyseessä on ihminen, joka ei pysty kontrolloimaan liikkeitään, nostaa alpakan kanssa läsnäoleminen hikeä pintaan. 

Mikä niissä alpakoissa viehättää? Onhan ne eksoottisia. Vähän niinkuin upgreidattu lammas. Pehmeä se on, jos sitä ohjeistuksen jälkeen koskea uskaltaa. 

Olen kuullut, että puhumattomaksi heittäytynyt mummu alkoi puhua alpakalle. 70-luvun poikaystäväksi luuli, oletan. Näyttäähän se purkkaa jauhavalta hipiltä. Suoraan silmiin toljottaa. Näyttää siltä, että kuuntelee (ja jopa että ymmärtäisi kuulemansa).

Autossa, matkalla vierailulle.