PÄIN SEINIÄ, SEINIÄ PÄIN

Kun elämässä tulee seinä eteen, täytyy tehdä päätöksiä. Usein olen ne kaatanut, mutta välillä on ryhdyttävä muihin toimiin.

Talon ruokahuoneessa oli seinä, joka tuntui kaatuvan päälle. Olin valinnut paikkani ruokapöydässä niin, että jouduin tuijottamaan tuota tylsyyttä päivät pääksytysten. Seinä kuului huoneesta napattuun tilaan, johon oli, edellisen asukkaan liikuntakyvyttömälle vanhemmalle, rakennettu suihkukoppi. Seinä siis oli hyvinkin kevytrakenteinen, eikä kantava ollenkaan, joten sen purkaminen olisi ollut yksi köykäinen iltapäiväpuhde (eikö remontit aina!). Mutta, koska kopperoon oli rakennettu suihku, oli sinne myös tehty lattiakaivo, josta syystä koppi oli jo aiemmin päätetty säilyttää, ja se keittiön tiski ja sähköliesitilaksi ristiä. Koppero siis oivasti kyllä keittiön ja ruokahuoneen välissä, mutta koska tuo lattiakaivollinen tila niin kovin erillinen kaikesta, en sitä halunnut ruokatilaankaan yhdistää. Jokainen hetki ruokapöydän ääressä viritti aivot seinätaistoon; mitä tehdä tuolle tylylle vaalealle pläntille – jos ei maalata mustaksi. Tapettivaihtoehto oli moneen kertaan mietitty, seinämaalaus ei kohtaan istunut.

Sitten eräänä, varmaankin kauniina, lauantaiaamuna se tapahtui. Tiesin mitä seinälle tuli tehdä. Ratkaisu oli lojunut makasiinin ylisillä jo kuukausitolkulla. Ikkuna, ikkunoita! Seinä alas, tilalle vanhoja ikkunoita. Poissa olisi tyly, katseen pysäyttävä pinta ja tilalle tulisi syvyys, läpinäkyvyys ja kopperosta katsoen: valo!

Ja koska idea valui pöytään minun aivoistani, hommaan oli ryhdyttävä heti. Siis ihan heti. Siltä istumalta. Levyt irti ja vasta sitten tarkemmin suunnittelemaan. Vain näin saa varmistettua että asia tapahtuu. Etukäteen mittailu on niin vanhanaikaista. Toimeen vaan.

Uusi seinä on ollut paikallaan jo hyvän tovin, enkä ole sitä kyllästynyt katsomaan. No, pientä fiksailua vielä olisi – mutta niin aina (ainakin täällä meillä).

Vaiheet.
Kopperosta ruokahuoneeseen. Tässä vielä alaosat paneloimatta.

Ovia ovia ovia.