MYSTINEN PÄÄASIA (sisältää rujoja kuvia)

Hildaparka. Sillä on ollut päälaki auki, enemmän ja vähemmän, kohta kaksi vuotta. Alkuun sarvenpaikat hilseilivät ja pikkuhiljaa niiltä kohti meni iho rikki. Ihovaurio laajeni siinä määrin, että oli kutsuttava eläinlääkäri hätiin. Jo pian toinen – ja konsultoitava kolmatta puhelimitse. Kaikki yhtä ymmällään. Eläin oli hyvinvoiva ja jatkoi normaalimenoaan, mutta pää auki.

Alkutilanne.

Erään lampurin vihjeestä päädyttiin hoitamaan sieni-infektiota. Se tuntui kummalta, koska vaurio ei levinnyt, ei tarttunut. Kuitenkin se oli ainoa diagnoosi mitä keksittiin. Antibioottia pistettiin, että saatiin tulehdus alas – siihen iho reagoikin nopeasti. Tulehdus näytti poistuneen, mutta pää auki. Yksi eläinlääkäreistä määräsi sieneen pesuaineen. Päätä pestiin ja pidettiin muovitötterössä koko kesä. Vaurio lähtikin paranemaan. Syksyyn mennessä päälaella näkyi enää pieni tumma rupi. Karva kasvoi takaisin ja sampanjoita jo poksuteltiin.

Parantunut, uskottiin.

Suotta. Muutaman kuukauden päästä oltiin taas alkupisteessä. Se pienen pieni tumma rupi näytti olleen tämän nimettömän kiusaajan lepomaja, sillä siitä se taas lähti. Vaurio levisi pikkuhiljaa entiseen malliin ja pian oli taas koko päälaki auki. Päätä on rasitettu, niin emännän kuin elukankin, monenlaisin konstein. Haavaan kokeiltiin kaikkea yrttihoidoista lääkeliuoksiin. On kokeiltu hautatervat ja kuusenkerkkävoiteet, pihkavoidetta unohtamatta. Kudoin jopa elukalle hilkan, omista villoistaan. Ajattelin, että se lanoliini se varmaan auttaa, onhan lampaanvilla hyvä apu moneen vaivaan. Vaan Hildapa alkoi raapia päätään kahta kauheammin. Onko tuo allerginen omille villoilleen, ajattelin. Eläinlääkärille ehdotin, että lammas on keliaakikko ja villa-allergikko. Siinäpä lambilla kohtalo.

Vaurio laajimmillaan.

Eläinlääkäri oli siis jälleen kerran kutsuttu hätiin. Tilasin testit; bakteerit ja sienet tsekkaukseen, maksoi mitä maksoi. Vaikka eläin ei näyttänyt kärsivän, harmitti minua kajota päähänsä joka ikinen päivä, milloin mikäkin linimentti testissä. Näytteet rapsuteltiin ja vastauksia alkoi tippua muutaman viikon sisällä. Sillä välin päätimme kokeilla Canofitea. Tuote on varsinaisesti tarkoitettu koirille ja kissoille bakteerien, sienten, hiivojen ja korvapunkin aiheuttamaan ulkokorvantulehdukseen, sekä bakteerien ja sienten aiheuttamiin ihotulehduksiin. Ainetta siveltiin päälaelle aamuin illoin. Muutamassa viikossa vain pieni parannus havaittavissa. 

Testitulokset kertoivat, että sienitulehdusta ei ollut, mutta bakteerithan siellä jylläsivät. Kyseessä on Staphylococcus aureus, joka vieläpä resistentti monelle lääkkeelle. Kyseessä on kinkkinen vieras, jonka nujertamista päätettiin jatkaa tuolla Canofitella. Ja yritys on palkittu! Nyt päälaki on kauniin vaaleanpunainen (siis vielä karvaton, mutta ehjä) – pienen pientä rupea lukuunottamatta. Jännityksellä nyt seuraan, vetäytyykö tuo mokoma taas vain hetkeksi lepäämään. Sehän tästä bakteerista varmasti tiedetään, että se voi hyvinkin takaisin iskeä.

Taistelu on ollut melkoinen, mutta se on kannattanut. Vaikka eläin ei ole siitä näyttänyt kutinaa kummemmin kärsivän, on sille tietysti ollut aina pieni stressin paikka, kun päätä on liotettu, pesty, putsattu ja siihen lääkettä lapattu. Nyt kun pää alkaa olla kunnossa (molemmilla), niin Hilda tulee halaamaan, pyytää että rapsutetaan, nojaa silmät sirrillään jalkaan. Kiittää, että on hoidettu. Näin minä sen tulkitsen.

Hilda silloin, kun talvisin oli lunta – ja pää kunnossa.